Olen nähnyt monenlaista pitkin maailmaa, mutta en tätä.
Jo etukäteen olin yrittänyt valmistella itseäni Filippiineihin. Odotin kulttuurishokkia – mikä iski kerran päin näköä Intiassa – ja mietin, miten jaksan pitää koulutuksia, jos se taas hyökkää kimppuuni. Ennen kaikkea olin kuitenkin innoissani. Pääsisin kokemaan jotain ainutlaatuista. Tätä me kaikki olimme jo pitkään odottaneet: että maailma avautuisi, että aluksemme valmistuisi. Pääsisimme ensimmäisen kunnon muoviprojektin kimppuun.
Jo matka lentokentältä hotellille paljasti Cebun todelliset kasvot. Aluksi kaikkeen suhtautuu kuitenkin innostuneesti. Ensimmäisellä viikolla kiertelimme eri alueiden jokia ja näin sen, mitä kuvissakin: muovia ja roskaa. Lisäksi turvonneita eläintenruumiita ja paikallisia, jotka hyppäsivät jokeen puhdistaakseen niitä käsin. Kylän lapset kiertelivät ihastuneina ympärilläni kun tuijotin jokea vaiti. Pyysin Filippiinien edustajaamme kysymään, mitä he mahtavat ajatella maisemista: ”Eivät he välitä”, hän vastasi olkiaan kohauttaen. Yritin kuvitella, miltä tuntuu katsella ja haistella noita muovin ja lian peittämiä maisemia, piittaamatta pätkääkään. Mutta ei, en minä osannut.
Minä olin kuitenkin ennen kaikkea kouluttamassa Filippiineillä. Sain kouluttaa paikallisia kierrätys- ja muoviasioista, kertoa heille, kuinka me olemme asiat ratkaisseet ja mitä muut maat tekevät. Olin työstäni hyvin innoissani ja ylpeä. Ymmärrän, ettei tätä tilaisuutta ole kovin monella. Suhtaudun työhöni suurella intohimolla ja se teki osittain matkasta entistä raskaamman. Kävin läpi senkin vaiheen kun mietin, haluanko oikeasti tehdä tätä työtä? Kestänkö minä tätä? Jotain helpompaakin voisi elämässään tehdä. Mutta lopulta en tiedä mitään minulle merkityksellisempää. En tiedä, miksi luovuttaisin – kuka sitten pitää maailmasta huolta, jos me luovutamme?
Filippiiniläisten asenne lannisti minut ensin. Ja ehkä vielä vähän jälkeenkin päin. Tuntui siltä kuin he haluaisivat jonkun heilauttavan taikasauvaa, että kaikki tulisi kuntoon. Ihan kuin he eivät tosissaan aikoisi itse tehdä mitään. He vain kyselivät jatkuvasti, niin, mutta mitä meidän pitäisi tehdä? Ryhtyä töihin, se teidän pitäisi tehdä! Koulutukseni lopussa korostinkin, että kaikki keinot ovat jo olemassa. Nyt ei ole kyse enää mistään muusta kuin siitä, että ruvetaan hommiin. Lakeja ja muovikieltoja ei tehdä siksi, että ne näyttävät paperilla hyvältä. Niitä pitää käyttää. Uskoani filippiiniläisiin palautti se, että koulutuksissani yleisö alkoi painostaa päättäjiä yhä enemmän. He halusivat asioiden muuttuvan. Minua käytiin kiittämässä kädestä pitäen, mikä on kouluttamisessa harvinaista.
Kansainvälisiin töihin oman haasteensa tuo kulttuuri, joka on täysin erilainen kuin Suomessa. Maailmalle ei voi lähteä sillä asenteella, että asioiden pitää hoitua kuten täällä. Kun osaa sopeutua erilaisiin kulttuureihin, mahdollisuudet muuttaa maailmaa ovat suuret. Ja sitä me Clewatilla haluamme tehdä – muuttaa maailmaa.
Kuva ja teksti: Katja Vaulio