Kömmin autosta ulos aamutuimaan, kietaisen kameralenkin kaulaani ja kuvittelen olevani valmis töihin. Aurinko ei ole vielä jaksanut kivuta meitä ympäröivien vuorten ylle ja aikainen aamu tuntuu iholla viileältä. Tunti tai kaksi, ja kaikki on kuitenkin toisin.
Luulen tulleeni tälle matkalle kuvaamaan ja aluksi katselinkin sivusta, kun miehemme tekevät töitä. Se turhauttaa – haluaisin olla osana tiimiä, ymmärtää, miten alus toimii ja päästä tosissaan töihin, en olla sivustakatsojana. Haaveeni toteutuu äkemmin kuin arvaankaan. Siirryn kameran takaa haravan varteen ja nostelemaan täysiä kasvisäkkejä suosta. Raskas työ yhdessä tekee minusta hyvin, hyvin onnellisen.
Kun aurinko herää, lämpötila kohoaa pian yli 27 asteen. Me, aluksen miehistö, huokaamme onnesta: meillä on auringon hellivä lämpö, ympärillä upeat maisemat ja mahtava tiimi. Uusi päivä valkenee taas täydellisenä, suoveden tuoksuisena kaislikon keskellä.
Työmaamme, Jezero Kuti, on ollut jossain kohti järvi, mutta on pikkuhiljaa muuttumassa suoksi. Järviruokotiheiköt kohoavat aluksemme molemmin puolin ja niiden taustalla on tiheää rämeikköä, sekä lopulta vuoret. Lintujen iloinen sirkutus kaikuu jostain kasvillisuuden seasta – suojelualueella niiden kelpaa olla. Ruokojen välillä kulkee juuri aluksemme mentäviä kanavia, tosin välillä joudumme vähän metsurinkin hommiin, ettemme jäisi jumiin. Yksi kanavista johtaa lähdepohjaiseen lampeen, joka sekin on muuttamassa olomuotoaan – joka paikka on täynnä kampa-ärviää ( Myriophyllum heterophyllum) ja argentiinan vesiruttoa (Egeria densa). Kasvien seassa lymyää ankeriaita ja sammakoita, joita tarjoillaan ruuaksi läheisessä ravintolassa.
Aluksemme pääsee lopultakin tositoimiin, kuten myös me, sen miehistö. Säkki toisensa jälkeen täyttyy kasveista ja parhaimmillaan vaihdamme säkin 20 metrin välein. Työmaata täällä tosiaan riittäisi, mutta meille tämä on toistaiseksi kokeilu ja jatkoa seuraa myöhemmin. Lammen äärellä asuvat paikalliset ovat silminnähden iloisia tulostamme. Meille tarjoillaan kahvia ja kakkua ja työtä seurataan tarkasti. Yhteistä kieltä ei tahdo löytyä, mutta se ei haittaa – muutamista venäjän sanoista on onneksi apua.
Päivät ovat pitkiä ja työ aluksella raskasta, mutta on ihanaa päästä välillä tietokoneen takaa pois. Työn tuloksen näkee välittömästi ja se antaa intoa muun ohella. Löyhkäämme kaikki vähitellen suolle, mutta se vain kuuluu asiaan. Viimeisenä päivänä puhdistamme virallisen testialueen, jonka asiakas haluaa mahdollisimman vapaaksi kasvustosta. Meitä on taas aluksella kolme, joten minulla on aikaa katsella ympärillemme. Kohdat, jotka olemme puhdistaneet, näyttävät ihan erilaiselta kuin ennen. Viimeisinä tunteina suon kasvuston seassa välkkyvät turkoosina kimaltavat höyhenet – lempilintuni kuningaskalastaja nousee siivilleen suon suojista. Minä hymyilen onnellisena. On ihanaa olla maailmalla taas, luonnon keskellä, tekemässä jotain oikeasti hyödyllistä. En olisi missään muualla mieluummin juuri nyt.
Katja Vaulio